Aamulla herätessä kaikki oli hyvin. Sitten totuus hyökkäsi pääkoppaan: vauvaa ei enää ole! Oireista huolimatta en oo enää raskaana! Kannan sisälläni kuollutta pikkuista. Haluan sen pois, mutta en voi auttaa asiaa, ootella vaan. 

Onneksi ultraus on jo huomenna.

Eilen olin hautautunut itsesääliin, käpertyny sohvalle peiton alle, päättäny että sinne jään. Niin eiköhän sisko tullu ja raahannu lenkille. 11km tähtitaivasta tuijoteltuani, ja puhuttuani pääkopan tyhjäksi, oli paljon parempi olo. Heräsi jo toivo. Tiesin, että ei se yritys tähän lopu, ei me näin vähällä luovuteta.

Ootan vaan että kohtu tyhjenee ja uusi yritys voi alkaa. Toivottavasti osaan olla stressaamatta, ja maltan olla ostamatta kymmeniä testejä, kyllä sen raskauden aikanaan huomaa muutenki.