Oli haastavaa selvitä parkkipaikalle ja omaan autoon. Murtumatta. Yritin vetää kaulahuivia kasvoille. Ne uteliaat katseet vastaantulijoiden kasvoilla, iloisestu rupattelevat ihmiset.

Äkkiä auton ovi kiinni ja sitten sai kyyneleet tulla. Oli vaikea nähdä liikennevaloja, opaskylttejä. Aurinko ja kyyneleet sokaisi. En halunnu kertoa kellekään. Pakko oli miehelle viestiä et "Kuollu". Thats it. Meidän pikkuinen on kuollut. Ei sykettä, kokoa vain 7mm. Mä en kestä. En tiedä miten tästä voi selvitä. Kaikki näyttää toivottomalta.

Ke ois taas ultra, mutta en halua sinne! Olis kuulemma hyvä mennä nii hoitavat homman loppuun ja uus yritys voi alkaa. En mä jaksa enää ees yrittää. Tää oli kai sitten tässä.